Salamaponin selässä / tekstimaistiainen, osa 4
05.04.2014 (Sekalaista)
Tekstinäytteiden päivittäminen on jäänyt hetkeksi paitsioon, sillä viimeiset viilaukset ovat pitäneet kiireisenä. Nyt tilanne on kuitenkin se, että kirja lähti painoon eilen! Olo on samanaikaisesti helpottunut ja oudon tyhjä, melkein haikeakin. Tämän projektin työstäminen on ollut kaikessa ajoittaisessa raskaudessaan ja stressaavuudessaan todella hauskaa. Nyt on kuitenkin oikea aika päästää siitä irti, sillä tällä viikolla tehdyt viimeistelyt ovat olleet lähinnä kosmeettisia, eivät enää merkittävästi luettavuuteen vaikuttavia.
Odotan todella innolla sitä, että valmiit kirjat ovat käsissä. On jotenkin kutkuttavaa ajatella, että viime syksystä asti työstetty teksti on pian viimeinkin ihmisten luettavana. Mielenkiinnolla odotan myös palautetta. Oma tuntuma on se, että Salamaponin selässä on bändimme näköinen kirja, joka avaa Ukkosmaineen maailmaa toivottavasti myös sellaisille, jotka eivät lähtökohtaisesti bändistä välitä.
Kirjan Mesenaatti-kampanja on tulossa päätepisteeseensä huomenna. Kiitos kaikille sivun kautta kirjan tilanneille, teidän avullanne tämä kirja on saatettu laittaa painoon jo nyt!
Tänään tekstinäytteenä julkaistava kappale Liikkuminen on yksi teemallisista kappaleista, joita on ripoteltu halki kirjan historiikin sekaan. Kappale löytyy valmiissa kirjassa puolivälin tietämiltä.
Vaan nyt koneen kansi kiinni ja ulos kevätilmaan. Mukavaa lauantaita kaikille!
-Wilhelm
Liikkuminen
Liikkuminen on asia, joka yhdistää kaikkia bändejä. Keikoille täytyy siirtyä jollain keinolla ja kuljettaa mukana vaihteleva määrä erinäistä tavaraa: soittimia, vahvistimia, fanituotteita ja muuta asiaan liittyvää.
Meidän bändimme oli alkuaikoina äärimmäisen helppo roudattava. Keikkoja varten täytyi ottaa mukaan kosketinsoitin ja ständi. Kosketinsoitinlaukun taskuihin mahtui lisäksi yksi plugipiuha, koskettimen virtalähde sekä levyjä myytäväksi. Siinä se. Koko paketin pystyi kantamaan vaivatta yksinään.
Alkuaikoina kuljimme keikoille junalla. Roudaushelppouden lisäksi tätä valintaa edesauttoi se, että olimme molemmat opiskelijoita. Oli helppo lähteä keikalle pienilläkin liksoilla, sillä kahden hengen opiskelijalippujen jälkeen vaatimattomista keikkapalkkioista jäi yleensä silti jaettavaa.
Ainoan poikkeuksen tuohon sääntöön teki vuoden 2005 syksyllä Turussa soitettu keikka. Kun pienestä keikkaliksasta maksettiin molempien edestakaiset junaliput (minun Joensuusta, Klausin Helsingistä), jäimme molemmat 5 euroa tappiolle. Keikkapaikka ei myöskään tarjonnut ruokaa eikä majoitusta. Onneksi Turussa asui kavereita, joista yhden luokse pääsimme yöksi. Hän keitti meille myös yöllä kananmunia. Ja keikkakin oli oikein onnistunut, eli hyvinhän se meni kuitenkin.
Muistelen edelleen lämmöllä sitä kätevyyden aikaa, kun asuin bändin alkuaikoina Niinivaaralla. Suvikadun asunnoltani oli noin viidenkymmenen metrin kävelymatka bussipysäkille. Busseja meni muutama tunnissa ja niillä kaikilla pääsi rautatieasemalle noin viidessä minuutissa. Keikkareissulle pääsi siis ilman, että tarvitsi kävellä kamoineen asemalle. Henkilökohtainen huvitukseni oli se, että kun olin päässyt istumaan bussiin, soitin jollekin kaverille ja hehkuttelin että ”istun tässä keikkabussissa, Tampereella on illalla veto”. Muut matkustajat pälyilivät suuntaani epäuskoisina.
Joensuun keikoille on tullut mentyä toisinaan myös polkupyörällä. Näin tehtiin muun muassa soittaessamme Ilosaarirockissa kesällä 2007. Asuin tuolloin Sepänkadun ja Kalastajankadun risteyksessä, eli noin 500 metrin päässä festivaalialueesta. Pakkasimme kaikki kosketinsoittimemme pyöräni kyytiin ja talutimme sen alueelle. Järjestysmiehiä nauratti.
Vuosien mittaan roudattavaa tuli lisää, kosketinsoitinarsenaalini kasvoi ja mukana kuljeteltavaa myytävääkin alkoi olla enemmän. Joitain laina-autoilla tehtyjä reissuja lukuun ottamatta pysyimme kuitenkin etupäässä sitkeähkösti Valtion Rautateiden kannattajina, vaikka helppoa se ei toden totta ollut. Keikkapaikkakunnilla asuvat kaverit tulivat onneksi usein asemalle vastaan auttamaan kamojen kantamisessa. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että junat olivat myöhässä, ja se tietysti vähän häiritsi suunnitelmien tekemistä.
Yksi suosikkimuistojani aiheeseen liittyen on se, kun matkustin kevättalvella 2008 Turun keikalta Joensuuhun. Mukana oli kaksi kosketinsoitinta, teline ja tarvikesalkku. Odottelin jatkoyhteyttä Pasilan asemalla lumipyryssä. Junaa ei näkynyt. Myöskään mitään kuulutuksia ei tullut, joten en uskaltanut mennä sisälle lämmittelemään. Lopulta juna saapui reilut puoli tuntia myöhässä. Lähdin etsiytymään lippuun merkittyä vaunua kohti, mutta numerot loppuivat kesken. Kysyin asiasta konduktööriltä, joka ilmoitti että junasta puuttuu puolet vaunuista. ”Mene jonnekin”, hän neuvoi. Ahtauduin kamoineni seisomapaikalle vetoisaan käytävään ja lohduttauduin kuuntelemalla kuulokkeista Slayeria.
Käänteentekevin hetki julkisen liikenteen käyttämiseen oli joulukuussa 2009, jolloin meillä oli keikka Helsingissä Korjaamolla. Keikkapäivä oli lauantai. Tulin Helsinkiin junalla Joensuusta.
Soundcheck oli neljän aikoihin ja menimme keskustasta Töölöön raitiovaunulla. Joulunaluslauantaina tuohon kellonaikaan liikkeellä oli aika paljon muutakin väkeä. Kaiken kuumuuden ja tungoksen keskellä veimme kamoinemme tilaa neljän penkin verran. Tuntui, että ahtaassa ja hikisessä kulkuvälineessä kaikki käytävällä seisovat tuijottivat meitä paheksuen. Perille keikkapaikalle päästyämme totesimme, että asialle täytyy tehdä jotain.
Niinpä ostimme vuoden 2010 alussa ostimme ensimmäisen oman
keikka-automme, isäni vanhan Opel Astran vuosimallia 1995. Auto nimettiin Ukkosenjohdattimeksi ja se palveli meitä kolmisen vuotta vaihtelevalla menestyksellä. Kertaakaan emme myöhästyneet keikalta auton takia, vaikka lähellä se oli pari kertaa. Hauska rähjäinen fiiliksensä autossa tietysti oli kaikista vioista huolimatta. Puhuimme siitä keikkabussinamme ja ostimme autoon bändin rahoilla autolevyjä, joita ei saanut sääntöjen mukaan poistaa autosta: muun muassa Eläkeläisiä, Popedaa ja Tapio Rautavaaraa.
Loppuvuodesta 2012 korjausliikkeen mies listasi asiat jotka autossa pitäisi uusia ja laski, että kaikille niille tulisi hintaa yhteensä reilut 1000 euroa. Sen jälkeen palasimme taas autottomiksi. VR:llä on onneksi ollut paikoin hyviä tarjouksia ja lisäksi ystävämme pääkaupunkiseudulla ovat olleet kiitettävän suopeita autonlainaajia.