7. luukku: Rokkitemppu!
07.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)
Joulukalenterin luukusta aukeaa tänään jälleen uusi kirjasta pois jäänyt kuva. Tämä on otettu syksyllä 2013, kun soitimme PMMP:n lämppärinä Joensuu Areenassa. Arttu Kokkonen otti keikaltamme useita upeita kuvia, joista moni päätyikin kirjaan.
Keikoillamme käyneet tietänevät mistä tässä on kyse: suoritan kuvassa niin sanottua ”rokkitemppua”, eli purskautan ilmaan vettä nopean biisin aluksi. Teki kovasti mieli ottaa tämä kuva mukaan kirjaan, mutta mustavalkoiseksi muutettuna tämä olisi menettänyt väkisinkin parasta tehoaan. Lisäksi halusin, että kirjan viimeisen vuosilukukappaleen loppuun tulleet Areena-kuvat korostaisivat bändin yhtenäisyyttä tekstikappaleen lopun tavoin, kaikki siihen valitut kuvat olivat siis sellaisia joissa me molemmat olemme näkyvillä.
-Wilhelm
Kuva: Arttu Kokkonen
6. luukku: Perhejuhlissa ja kotibileissä
06.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)
Hyvää itsenäisyyspäivää! Tänään Ukkosmaineen joulukalenterista aukeaa Salamaponin selässä -kirjasta pois jäänyt tekstikappale ”Perhejuhlissa ja kotibileissä”.
Tämä kappale jäi pois tiiviyden nimissä. Vaikka tässä pohditaankin pienimuotoisten keikkojen tekemistä syvemmin kuin itse kirjassa, alkoi kirjanteon loppumetreillä tuntua kuitenkin siltä, ettei kappale tuonut kokonaisuuteen mitään sellaista mitä ei rivien välistä olisi ollut luettavissa muutenkin.
-Wilhelm
Perhejuhlissa ja kotibileissä
Yhtyeemme on tehnyt vuosien varrella paljon niin sanottuja yksityiskeikkoja, siis keikkoja joiden järjestäjinä ovat yksityiset ihmiset ja joihin on pääsy vain kutsuvierailla. Tällaisia ovat siis esimerkiksi häät ja syntymäpäiväjuhlat.
Useat bändit tuntuvat pitävän yksityiskeikkoihin tiukasti kieltäytyvän linjan. Toisaalta sen voi ymmärtää, sillä isompien kokoonpanojen on hankalampi esiintyä vaihtelevissa olosuhteissa. Meitä on kaksi ja mahdumme hyvin mihin tahansa nurkkaan. Bändimme aloitti myöskin taipaleensa yksityiskeikalla kaverimme synttäreillä, eli sikälikin on loogista että pienempien keikkojen tekeminen on pysynyt klubikeikkojen rinnalla tähän asti.
Yksityiskeikoilla huomaa erityisen hienosti sen, kuinka merkittävässä osassa musiikkimme on monien ihmisten elämässä. Sen tajuaminen on joka kerta yhtä hienoa. Olemme soittaneet muun muassa useiden meille entuudestaan tuntemattomien ihmisten häissä, jotka ovat kertoneet esimerkiksi tavanneensa meidän keikallamme tai musiikkimme olleen muuten isossa osassa rakastumisen vaiheessa.
Häiden lisäksi olemme soittaneet muun muassa synttäreillä ja kotibileissä. Varsinkin pienimuotoisilla olohuonekokoisilla keikoilla on ihan oma tunnelmansa, hyvin erilainen kuin perinteisemmillä keikoilla. Meille ne ovat samanarvoisia keikkoja kuin isommat keikat. Molemmissa on omat haasteensa, pienet intiimit keikat vaativat ihan erilaista läsnäoloa kuin isot keikat, joissa äänentoiston ja valojen taakse pystyisi halutessaan kuvainnollisesti piiloutumaan.
Omasta näkökulmasta on todella hedelmällistä, että bändimme pystyy tekemään monenlaisia keikkoja ja ottamaan monenlaiset yleisöt.
Keväällä 2013 laitoimme Pallosalama-levyn ennakkotilauspaketteihin mahdollisuuden tilata levyn lisäksi akustisen keikan, ja paketteja menikin muutama. Niitä tehdessä tuli sellainen olo, että olemme jonkin hyvin aidon pelimannikulttuurin äärellä. Menimme meille tuntemattomaan osoitteeseen, soitimme ovikelloa ja laitoimme juhlat pystyyn.
Olohuonekeikalla Helsingissä keväällä 2013.
5. luukku: Videokuvauksissa 2010
05.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)
Tämän päivän joulukalenteriluukusta aukeaa jälleen Salamaponin selässä -kirjasta pois jäänyt kuva. Oheinen Tomi Palsan ottama kuva on peräisin Pyyhe kenttään…not! -musiikkivideon kuvauksista alkuvuodelta 2010.
Koko videokuvauspäivän ajan tapahtumia dokumentoinut Tomi otti itse asiassa niin paljon hienoja kuvia, että valinnan tekeminen oli vaikeaa, sillä videokuvauksia käsittelevässä tekstikappaleessa tilaa oli vain yhdelle kuvalle. Lopulta kirjaan päätyi kuva, joka on otettu videokameran takaa soitto-osuuksia taltioidessa: kyseinen kuva välitti paremmin tekoprosessia.
Tätä kuvaa teki mieli käyttää, sillä mielestäni tässä ohikiitävässä hetkessä tiivistyy mukavan arkisella tavalla yhdessä tekemisen hyvä henki ja meininki. Kuvan ottohetkellä olemme juuri aloittamassa levy-yhtiön jätkä -osuuksien kuvauksia ja Klaus asettelee kravattini suoraan. Tuo aika oli todella hektistä ja stressaavaa, sillä videokuvausten lisäksi työn alla oli Oletteko te tosissanne? -levy. Stressistä ja väsymyksestä huolimatta yhteishenki säilyi koko ajan horjumattomana.
-Wilhelm
Kuva: Tomi Palsa
4. luukku: Demoäänitykset vuonna 2006
04.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)
Kun eilisen päivän luukussa vilkaistiin miltä näytti äänitysympäristömme vuonna 2004, niin siirrytäänpä tänään ajassa pari vuotta eteenpäin, syksyyn 2006. Kyseisessä kuvassa ollaan allekirjoittaneen tuolloisessa yksiössä Joensuussa Sepänkadulla.
Tässä ei kuitenkaan ole käynnissä varsinaisen levyn äänitys, vaan niin sanottu esituotantovaihe. Äänitimme syyskuisen viikonlopun aikana tuolloisille äänittäjillemme Heikille ja Pekalle kymmenen biisin demot kuunneltavaksi ja kommentoitavaksi. Näiden biisidemojen pohjalta aloitettiin seuraavana vuonna ilmestyneen Niinivaara Express -levyn työstäminen.
Tämä on hauska kotikutoista meininkiä korostava kuva, joka oli tarjolla kirjaan mutta jäi lopulta pois sillä itse levyn äänityksistä tuli niin paljon juttua ja niiden yhteydessä olevat kuvat tuntuivat olennaisimmilta. Tässä samassa ympäristössähän taltioitiin myös noin puolet Niinivaara Express -levystä.
Kuten kuvasta näkee, kompaktilla meiningillä ollaan liikenteessä. Klausin kannettavassa tietokoneessa taisi olla sama äänityssofta (CoolEdit Pro) kuin Niinivaarantie 19 -levyäkin äänittäessä. Kosketinsoitinpisteeni on suoraan solisti-äänittäjän selän takana ja sohvalle on puolestaan pedattu Helsingissä tuolloin jo pari vuotta asuneen Klausin yösija.
-Wilhelm
3. luukku: Kymmenen vuotta sitten
03.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)
Tänään joulukalenterin luukusta paljastuu Salamaponin selässä -kirjasta pois jäänyttä kuvamateriaalia. Kyseinen kuva ei päätynyt kirjaan siksi, koska ensimmäisen levymme äänittänyt Jussi löysi kuvan arkistoistaan vasta kun kirjan taitto oli jo valmis. Kuvan etsiminen oli tavallista hankalampaa, sillä se on otettu kymmenen vuotta sitten - aikana jolloin digikamerat eivät olleet vielä kovinkaan yleisiä ja varsinaisia älypuhelimia ei ollut vielä olemassakaan. Tämä on siis paperikuvasta skannattu otos, jonka Jussi lopulta löysi arkistoistaan. Jälkikäteen ei varsinaisesti harmita, ettei kuva löytynyt ajoissa, sillä kirjaa varten kuva olisi täytynyt muuttaa mustavalkoiseksi ja pienentää, eikä siitä sen jälkeen olisi tainnut välittyä hirveästi.
Niin, mitä oheisessa kuvassa sitten on? Sitä ei ehkä kuvaa katsoessaan arvaisi, mutta siinä on studio, jossa ensimmäinen levymme Niinivaarantie 19 äänitettiin kesällä 2004. Käytännössä siis pöytämallinen tietokone, johon oli asennettu Cool Edit Pro -äänitysohjelma. Tuolta kuvan vasempaan laitaan rajautuvalta sohvalta käsin soitin kaikki levyn kosketinsoitinosuudet instrumentti sylissäni: en vielä omistanut omaa kosketinsoitintelinettä. Ovenpieleen on näköjään myös kiinnitetty pieni diskopallo tunnelmaa luomaan. Kuva taitaa olla otettu äänittäjän vapaapäivänä, sillä kolmestaan emme olisi varmaankaan mahtuneet Jussin pieneen yksiöön jos pyykit olisivat olleet kuivumassa ja viemässä harvoja neliömetrejä.
-Wilhelm
Kuva: Jussi Turunen
2. luukku: Satunnaisia keskusteluja, osa 2
02.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)
Toinen luukku auki! Jatketaanpa eilisen päivän teemalla, eli tänään joulukalenterista aukeaa toinen kirjasta pois jäänyt ”Satunnaisia keskusteluja” -dialogin pätkä.
Tämä keskustelu jäi pois lähinnä sen takia, että se oli vuosilukukappaleiden alkuun hieman liian pitkä ja jankkaava. Samalla tämä ei myöskään ollut niin ytimekkään absurdi kuin kirjaan päätyneet dialogit.
Tästä kuitenkin välittynee se, miten turhauttavaa tällaisten keskustelujen käyminen voi artistin näkökulmasta olla. Välillä täytyy laskea rauhallisesti kymmeneen tai pidemmälle. Erityisen tympeää tällaisia keskusteluja on tietenkin käydä hyvän keikan jälkeisessä endorfiinitulvassa. Onneksi suurin osa keikoillamme käyvistä ihmisistä on fiksua ja kohteliasta väkeä, jonka kanssa vaihtaa keikan jälkeen mielellään sanasen.
-Wilhelm
Vakiopaine, Jyväskylä
30.4.2013
Noin puoli tuntia keikan päättymisen jälkeen
Hahmot:
- Naishenkilö, joka esittäytyy teatteriohjaajaksi
- Wilhelm Meister, diskotähti
Nainen: Eikö tunnu tylsältä olla täällä aina joka vuosi?
Wilhelm: Ei, kyllähän kaikki keikat ovat aina erilaisia vaikka ne olisivat samassa paikassa.
N: Mutta kyllähän teidän keikat on aina samanlaisia.
W: No eihän ne kyllä ole.
N: No mikä tässä oli erilaista vaikka siihen kun olitte täällä ekaa kertaa?
W: Aika monikin asia, siihen vuoteen 2005 verrattuna ollaan ensinnäkin kehitytty aika monilla tavoilla.
N: (nauraa) Eihän teidän bändi kehity!
W: No kyllähän se kehittyy.
N: Miten muka?
W: No, huomaahan sen vaikka jo ihan siitä kun kuuntelee meidän levyjä.
N: Teidän kaikki levythän on samanlaisia!
W: No eihän ne kyllä ole.
N: On ne, ihan samalta ne kuulostaa!
W: Oletko kuullut uuden levymme? Tiedätkö edes sen nimen?
N: Ei mulla oo sitä, mulla on vaan se yks kun nehän on aina ihan samanlaista!
1. luukku: Satunnaisia keskusteluja, osa 1
01.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)
Tervetuloa jälleen Ukkosmaineen perinteisen joulukalenterin pariin! Tänä vuonna joulukalenterilla on erillinen teema, se nimittäin liittyy keväällä ilmestyneeseen Salamaponin selässä -kirjaan. Joulukalenterissa tullaan julkaisemaan muun muassa kirjasta editointivaiheessa pois jääneitä tekstikappaleita, valokuvia sekä myöskin itse kirjan tekoprosessiin liittyviä juttuja. Joulukalenterin voi siis ajatella olevan kirjalle samanlainen ”ekstrat”-osio kuin vaikkapa dvd-boksien vastaavien.
Koska teema on tämä ja koska Salamaponin selässä -kirja on mitä parhainta joululahja-ainesta, päätimme laittaa kirjan alennukseen: kun kirjan tilaa ennen joulua, sen saa 15 eurolla (sisältäen postikulut) yhtyeen nimikirjoituksilla varustettuna. Tilaaminen onnistuu Kauppa-sivulla.
Mutta sitten itse ensimmäisen luukun pariin! Aloitetaan tänään pois jääneellä dialogin pätkällä. Alun perin oli tarkoitus, että keskustelupätkät olisi julkaistu “Satunnaisia keskusteluja” -otsikoiden alla satunnaisissa paikoissa mutta kirjan kokonaisuuden hahmottuessa totesin, että parhaiten tällaiset toimivat vuosilukukappaleiden alkuun laitettaessa ja ilman erillistä otsikkoa.
Sain idean dialogeihin Radiopuhelimet-kirjan (Juha Hurme & Radiopuhelimet, Like 2005) “Ennen keikkaa - Keikka - Keikan jälkeen” -kappaleesta, jossa yhtyeen keikkapäivä käydään tehokkaasti läpi hyvin arkirealististen dialogien kautta ja rakennetaan hieno kuva suomalaisen marginaalibändin keikkailun arjesta. Sivumennen sanottakoon, että Radiopuhelimet-kirja on mielestäni yksi parhaista suomalaisista bändikirjoista ja ylipäätään suosikkikirjojani.
Ukkosmaine-kirjasta tämä jäi pois siksi, ettei sille ollut oikein sopivaa paikkaa ja muut dialogit olivat oikeastaan hauskempia. Tämä dialogi antanee kuitenkin omalta osaltaan vähän kuvaa siitä, millaista glamouria takahuoneolosuhteissa parhaimmillaan on. Yleensä siellä ei onneksi ole satunnaista porukkaa hengailemassa. Lisäksi on mainittava, että Telakan takahuoneessa on normaalisti rauhallista, kyseinen ilta oli erikoistapaus ja baarin henkilökuntakin oli helisemässä dialogissa mainitun äijäporukan kanssa.
-Wilhelm
Telakka, Tampere
13.6.2013
Yläkerran takahuone, noin kymmenen minuuttia ennen keikkaa
Hahmot:
- Iso ryhmä baarissa syntymäpäiviään viettävän henkilön päihtyneitä kavereita, jotka ovat saunoneet Telakan takahuoneen saunassa koko illan. Niin sanottu äijäporukka.
- Wilhelm Meister, diskotähti
Wilhelm: Anteeksi, voisittekohan vähän väistää että saisin keikkavaatteeni sieltä nurkasta.
Äijäporukan edustaja: Mihin sä niitä just nyt tarviit?
W: No, keikka alkaa tuolla alakerrassa ihan kohta. Olisinko voinut saada vähän tilaa, että mahtuisin vaihtamaan nämä housut.
Ä: Voi vittu mikä diiva!
Salamaponin selässä / tekstimaistiainen, osa 5
06.04.2014 (Sekalaista)
Vielä yksi tekstinäyte viimeisen Mesenaatti-päivän kunniaksi! Mesenoida ehtii vuorokauden vaihtumiseen asti, sivuilla on käynnissä tuntilaskuri. Tätä kirjoittaessani lopullisen tavoitesumman täyttyminen on enää 20 myydyn kirjan päässä! Hienosti on siis mesenointi mennyt, mukaan mahtuu vielä osoitteessa: www.mesenaatti.me/ukkosmaine-salamaponin-selassa-kirja/
Tämän päivän tekstinäyte on itse asiassa kaksiosainen, sillä halusin samalla antaa pienen esimerkin siitä, miten teksti on kirjoitusprosessin aikana elänyt. Tiivistäminen ja editoiminen on yllättävänkin tärkeä osa kirjoittamista. Toimittajan töiden kautta olen saanut onnekseni siihen hyvää oppia. Lehtimaailmassa merkkimäärät ovat useimmiten todella kortilla ja olennainen asia on pakko saada mahtumaan pieneen tilaan.
Kirjassa pelivaraa on luonnollisestikin enemmän. Tiiviydessä on kuitenkin myös käytännön syiden lisäksi se puoli, että tiivistä ja valmiiksi ajateltua tekstiä on miellyttävämpi lukea kuin sinne tänne poukkoilevaa. Tietenkin sääntöön on myös poikkeuksia, joillekin kirjoittajille vapaasti assosioiva ote on osa tyyliä.
Stephen King tiivistää asian mainiosti erinomaisessa Kirjoittamisesta-teoksessaan: ”Kirjoita ovi kiinni ja toimita ovi auki.” Tällä hän tarkoittaa sitä, että aluksi teksti on olemassa vain kirjoittajalle, mutta sen jälkeen se astuu ulos ja kuuluu kaikille. Kirjoittajan tehtävä on karsia tekstistä se, mikä ei kuulu siihen.
Lähdin itse siitä ajatuksesta, että Ukkosmaine-kirja olisi kiinnostavaa luettavaa muillekin kuin bändistä lähtökohtaisesti pitäville, sillä oman kokemukseni mukaan sellaiset musiikkikirjat ovat parhaita. Oivallinen esimerkki on Chris Heathin kirjoittama Feel, jossa kuvataan Robbie Williamsin elämää artistin suosion hulluimpina vuosina. Luin kirjan suosituksesta ja huomasin etten pystynyt laskemaan sitä käsistäni, vaikkei Robbie Williamsin musiikki ole lähtökohtaisesti koskaan suuremmin kiinnostanutkaan. Kirja oli niin elävästi kirjoitettu, että sitä lukiessa tuli vahvasti sellainen olo että ”ahaa, tuollaista siis on olla kansainvälinen supertähti.” Samalla tavalla toivon, että Salamaponin selässä -kirjan luettuaan ihmiset voivat todeta ”ahaa, tuollaista siis on olla tee-se-itse-pohjalta toimiva suomalainen marginaaliartisti.”
Kirjoittamisprosessini eteni niin, että alussa pidin riman tarkoituksellisesti nilkoissa. Tietysti yritin kirjoittaa mahdollisimman hyviä lauseita, mutta kirjoitin pitkälti kaiken mikä tuli mieleen, vapaasti rönsyillen. Kun suurin osa tekstimateriaalista alkoi olla kasassa, aloitin editoinnin. Karsin armotta pois osat, jotka tuntuivat jaarittelulta ja tapahtumien kannalta epäolennaisilta. Toki rupattelevaakin otetta on mukana - kirja ei missään nimessä ole pelkkä kronologinen faktaluettelo - mutta toivottavasti sopivasti.
Tiivistämisen suhteen ehkä suurin kompastuskivi meinasi osua kohdalle kirjan aloittavan Esihistoria-kappaleen kanssa. Kappale käsittelee minun ja Klausin ystävystymistä sekä Ukkosmainetta edeltävää bändihistoriaa ja sen kirjoittaminen oli aivan erityisen hauskaa. Niin hauskaa, että editoitukin versio oli noin viiden A4-liuskan mittainen (kirjaksi taitettuna siis vielä enemmän).
Yksi ensimmäisen käsikirjoituksen lukijoista oli kaverini kaveri, jota en tuntenut ja joka ei myöskään tuntenut minua tai bändiämme. Hän kehui sähköpostipalautteessaan kirjaa muuten kiinnostavaksi, mutta totesi että olisi jättänyt kirjan kesken Esihistoria-kappaleen aikana, jos se olisi ollut niin sanotusti normaali lukukokemus, se tuntui kuulemma lähinnä sisäpiiriläpältä.
Otin neuvosta vaarin ja lyhensin kappaletta roimasti seuraavaan käsikirjoitusversioon. Luetin seuraavan version ystävälläni, joka on kotoisin Joensuusta ja mukana musiikkikuvioissa. Hän antoi miltei sanalleen saman palautteen kuin henkilö, jota en tuntenut: ”Esihistoria tuntuu sisäänpäin lämpiävältä eikä lähellekään yhtä kiinnostavalta kuin muu osa tekstistä.”
Tajusin, että jos edes samasta kaupungista kotoisin oleva ja samoissa soittokuvioissa pyörinyt ei pidä kappaletta kiinnostavana, ei ole pienintäkään mahdollisuutta että se kiinnostaisi sellaista, joka ei tiedä bändistämme mitään. Tajusin, että kappale oli kiinnostava vain omasta mielestäni. Toteutin ”kill your darlings” -periaatetta ja typistin kappaleen ainoastaan perusasioihin. Lopullisessa kirjassa kappale on kuvineen kolmen sivun mittainen, tekstiä on vähän päälle yhden A4-liuskan verran. Nopeasti laskettuna siis tekstistä putosi pois noin 80 prosenttia.
Alla on kaksi tekstinäytettä, joista ensimmäinen on peräisin julkaistavasta kirjasta ja jälkimmäinen ensimmäisestä käsikirjoitusversiosta. Kappale (ensimmäisessä versiossa kaksi kappaletta) on peräisin vuotta 2013 käsittelevän historialuvun alusta, eli kirjan loppupuolelta.
- Wilhelm
(Kirjan versio)
Viimeinkin valmista
Klaus palasi Intiasta tammikuun puolivälissä ja jatkoimme viimeisten äänitysten parissa. Levyn nimeksi oli päätetty Pallosalama, sillä nimikappaleen avausriveissä tiivistyi parhaiten levyllä käsitelty muutosteema.
Viimeisiä äänityksiä tehtiin Klausin luona tammikuun lopussa. Lauantaina 2. helmikuuta kuuntelimme vielä viimeisenä työstettävinä olleet biisit läpi ja totesimme niiden olevan valmiita. Kappaleet lähtivät miksattavaksi. Levyn äänitykset olivat viimeinkin valmiit. Joimme mitalikahvit.
Äänitysten päättymisen jälkeisellä viikolla Klaus matkusti Tallinnaan yhdessä valokuvaaja Tomi Palsan kanssa. Tarkoituksenamme oli tehdä pienen budjetin musiikkivideo Pallosalama-kappaleeseen satamassa sijaitsevan neuvostoaikaisen Linnahall-rakennuksen kattotasanteella ja ottaa sen lisäksi tulevan levyn promokuvat.
Kuvasimme videota kattotasanteella. Hyytävän merituulen ja lumisateen yhdistelmä palelsi melkoisesti, kun esiintyi ilman hattua. Kuvausten jälkeen lämmittelimme hetken sisätiloissa ja siirryimme ottamaan promokuvia. Kuvia otettiin muun muassa kulttuurikompleksi Telliskivi Loomelinnakissa (josta olin saanut alkuvuodesta työhuoneen), vanhankaupungin Kodu Baarissa sekä raitiovaunussa.
Kuvausten jälkeinen viikko meni levyn viimeisten valmistelujen parissa. Levy masteroitiin ja kansien taitto viimeisteltiin. Viimeiset päivät ennen levyn painoon laittamista olivat totuttuun tapaan hektisiä, mutta kaikki valmistui aikataulun mukaisesti ja levy lähti painoon ystävänpäivänä, 14. helmikuuta.
(Ensimmäisen käsikirjoituksen versio)
Viimeinkin valmista
Sain sähköpostia kansitaiteilija Elli Maanpäältä heti vuoden kolmantena päivänä. Elli oli lähettänyt jo aiemmin joulukuussa tietokoneella tehdyn luonnoksen Pallosalama- levyn kanteen tulevasta symbolista ja kertoi aikovansa tehdä lopullisen työn paljeteista. Olin innoissani Ellin sähköpostiin laittamasta valmiista työstä. Upea, orgaanisen näköinen kansi. Tuli heti sellainen olo, että tuleva levy täytyy julkaista pahvikantisena.
Klaus palasi Intiasta kuun puolivälissä ja aloimme tehdä viimeisiä äänityksiä. Olin saanut alkuvuodesta itselleni pitkän kaipaamani kodin ulkopuolisen työhuoneen Tallinnasta Telliskivi Loomelinnak -kulttuurikompleksista. Äänitin uudessa työtilassani yksikseni viimeisiä kitara- ja lauluosuuksiani. Hioin myös yhteistyössä Klausin kanssa viimeisenä äänitettävien biisien tekstejä.
Viimeiset äänitykset tehtiin Klausin luona tammikuun lopussa. Hannu Hattunen oli aloittanut Joensuussa valmiiden biisien miksauksen jo joulukuun puolella, joten suurin osa biiseistä oli jo miksattu.
Viimeisten äänitysten keskelle tuli yllättäen keikka lyhyellä varoitusajalla. Keikkamyyjämme kysyi, pääsisimmekö seuraavana päivänä lämmittelemään 22- Pistepirkkoa LeBonk-baariin Helsingissä. Hänen edustamansa yhtye oli joutunut perumaan lämmittelykeikan sairastapauksen vuoksi. Suostuimme mielihyvin, pidimme molemmat Pistepirkoista suuresti.
Pistepirkkojen miehet tekivät vaikutuksen heti soundcheckissä. Olimme varautuneet lämmittelijän ominaisuudessa siihen, että pysymme pääbändin tieltä poissa. Pistepirkkojen kosketinsoittaja-basisti Asko tuli kuitenkin heti kamoja pystyttäessäni esittäytymään ja kysyi, haluaisinko että hän siirtää omia efektejään pois altani. Vakuuttelin, että mahdun kyllä, mutta Asko kantoi jo pedaalejaan lavan sivuun: ”Jos te kato tykkäätte riehua, niin on enemmän tilaa. Teillä on nastaa, kaikilla on nastaa”. Olin otettu kohteliaasta eleestä, joka todella teki omasta lavalla olemisesta siistimpää.
Keikka oli erinomainen, vaikka tuntuikin tietyllä tavalla vielä menneisyydessä olemiselta: emme olleet vielä päässeet treenaamaan tulevan levyn biisien keikkaversioita, joten setti koostui pääosin vanhoista kappaleista. Paikalle saapuneet ihmiset kuitenkin pitivät osuudestamme. Keikan loppuvaiheessa rantauduin Nöpönenän aikana keytarini kanssa yleisön sekaan ja havaitsin, että baaritiskillä tanssi tankojen ympärillä kaksi nahkabikineihin pukeutunutta baarin esitanssijaa. Meidän herkkään kappaleeseemme yhdistettynä puolieroottinen tanssi näytti todella kummalliselta. Vähintään yhtä hassulta se näytti Pistepirkkojen keikan aikana.
Keikan jälkeisenä päivänä, lauantaina 2. helmikuuta kuuntelimme vielä viimeisenä työstettävinä olleet biisit läpi ja totesimme niiden olevan valmiita. Kappaleet lähtivät miksattavaksi. Levyn äänitykset olivat viimeinkin valmiit. Joimme mitalikahvit.
Musiikkivideon kuvaukset
Seuraavalla viikolla Klaus matkusti Tallinnaan yhdessä valokuvaaja Tomi Palsan kanssa. Tarkoituksenamme oli tehdä pienen budjetin musiikkivideo Pallosalama- kappaleeseen satamassa sijaitsevan neuvostoaikaisen Linnahall-kompleksin kattotasanteella ja ottaa sen lisäksi tulevan levyn promokuvat. Olimme toivoneet päivään kirkasta auringonpaistetta kappaleen kertosäkeen tekstin mukaisesti, mutta sen sijaan satoikin lunta. Videota kuvatessamme ilmeni, että vallitseva säätila olikin paljon näyttävämpi. Tomi kuvasi mustavalkovideota ja lumisade sekä tuuli toivat videoon hienoa graafisuutta.
Kuvasimme videosta vajaat kymmenen ottoa eri kulmista. Koko hommaan vierähti reilu tunti, mikä olikin sääolosuhteissa melko maksimi. Ilman hattua kynsikkäät kädessä hyytävän kylmän merituulen ja lumisateen yhdistelmä palelsi melkoisesti. Siirryimme materiaalin kasaan saatuamme lähelle kotiini lämmittelemään.
Hetken huokaistuamme siirryimme ottamaan promokuvia. Otimme kuvia muun muassa Telliskivi Loomelinnakin tiloissa, vanhankaupungin Kodu Baarissa sekä raitiovaunussa. Tomin kanssa oli jälleen mukava tehdä töitä, hänellä on tapana olla ohjaamatta kuvattaviaan, mikä sopii meille hyvin. Kuvissa saa olla sellainen kuin itse haluaa, ja Tomi onnistuu tarkkasilmäisesti ottamaan kuvan juuri oikealla hetkellä. Kuvista ei tulee jäykkää poseerausta.
Kuvausten jälkeinen viikko meni levyn viimeisten valmistelujen parissa. Levy masteroitiin Joensuussa ja kuuntelimme kumpikin sitä kodeissamme kaikilla mahdollisilla eri äänilaitteilla varmistaaksemme, että kaikki on kunnossa. Lopullinen kansien taitto laitettiin kasaan. Alun perin oli ollut tarkoitus, ettei kansiin tule ollenkaan bändikuvia, mutta Tomin ottamat kuvat olivat niin hienoja että päätimme muuttaa vielä suunnitelmia sen osalta. Viimeiset päivät ennen levyn painoon laittamista olivat totuttuun tapaan hektisiä, mutta kaikki valmistui ajallaan. Levy lähti painoon ystävänpäivänä, 14. helmikuuta. Olo oli suunnattoman helpottunut, yli vuoden mittainen pitkäjänteinen työ oli saapunut suurilta osin päätepisteeseensä.
Salamaponin selässä / tekstimaistiainen, osa 4
05.04.2014 (Sekalaista)
Tekstinäytteiden päivittäminen on jäänyt hetkeksi paitsioon, sillä viimeiset viilaukset ovat pitäneet kiireisenä. Nyt tilanne on kuitenkin se, että kirja lähti painoon eilen! Olo on samanaikaisesti helpottunut ja oudon tyhjä, melkein haikeakin. Tämän projektin työstäminen on ollut kaikessa ajoittaisessa raskaudessaan ja stressaavuudessaan todella hauskaa. Nyt on kuitenkin oikea aika päästää siitä irti, sillä tällä viikolla tehdyt viimeistelyt ovat olleet lähinnä kosmeettisia, eivät enää merkittävästi luettavuuteen vaikuttavia.
Odotan todella innolla sitä, että valmiit kirjat ovat käsissä. On jotenkin kutkuttavaa ajatella, että viime syksystä asti työstetty teksti on pian viimeinkin ihmisten luettavana. Mielenkiinnolla odotan myös palautetta. Oma tuntuma on se, että Salamaponin selässä on bändimme näköinen kirja, joka avaa Ukkosmaineen maailmaa toivottavasti myös sellaisille, jotka eivät lähtökohtaisesti bändistä välitä.
Kirjan Mesenaatti-kampanja on tulossa päätepisteeseensä huomenna. Kiitos kaikille sivun kautta kirjan tilanneille, teidän avullanne tämä kirja on saatettu laittaa painoon jo nyt!
Tänään tekstinäytteenä julkaistava kappale Liikkuminen on yksi teemallisista kappaleista, joita on ripoteltu halki kirjan historiikin sekaan. Kappale löytyy valmiissa kirjassa puolivälin tietämiltä.
Vaan nyt koneen kansi kiinni ja ulos kevätilmaan. Mukavaa lauantaita kaikille!
-Wilhelm
Liikkuminen
Liikkuminen on asia, joka yhdistää kaikkia bändejä. Keikoille täytyy siirtyä jollain keinolla ja kuljettaa mukana vaihteleva määrä erinäistä tavaraa: soittimia, vahvistimia, fanituotteita ja muuta asiaan liittyvää.
Meidän bändimme oli alkuaikoina äärimmäisen helppo roudattava. Keikkoja varten täytyi ottaa mukaan kosketinsoitin ja ständi. Kosketinsoitinlaukun taskuihin mahtui lisäksi yksi plugipiuha, koskettimen virtalähde sekä levyjä myytäväksi. Siinä se. Koko paketin pystyi kantamaan vaivatta yksinään.
Alkuaikoina kuljimme keikoille junalla. Roudaushelppouden lisäksi tätä valintaa edesauttoi se, että olimme molemmat opiskelijoita. Oli helppo lähteä keikalle pienilläkin liksoilla, sillä kahden hengen opiskelijalippujen jälkeen vaatimattomista keikkapalkkioista jäi yleensä silti jaettavaa.
Ainoan poikkeuksen tuohon sääntöön teki vuoden 2005 syksyllä Turussa soitettu keikka. Kun pienestä keikkaliksasta maksettiin molempien edestakaiset junaliput (minun Joensuusta, Klausin Helsingistä), jäimme molemmat 5 euroa tappiolle. Keikkapaikka ei myöskään tarjonnut ruokaa eikä majoitusta. Onneksi Turussa asui kavereita, joista yhden luokse pääsimme yöksi. Hän keitti meille myös yöllä kananmunia. Ja keikkakin oli oikein onnistunut, eli hyvinhän se meni kuitenkin.
Muistelen edelleen lämmöllä sitä kätevyyden aikaa, kun asuin bändin alkuaikoina Niinivaaralla. Suvikadun asunnoltani oli noin viidenkymmenen metrin kävelymatka bussipysäkille. Busseja meni muutama tunnissa ja niillä kaikilla pääsi rautatieasemalle noin viidessä minuutissa. Keikkareissulle pääsi siis ilman, että tarvitsi kävellä kamoineen asemalle. Henkilökohtainen huvitukseni oli se, että kun olin päässyt istumaan bussiin, soitin jollekin kaverille ja hehkuttelin että ”istun tässä keikkabussissa, Tampereella on illalla veto”. Muut matkustajat pälyilivät suuntaani epäuskoisina.
Joensuun keikoille on tullut mentyä toisinaan myös polkupyörällä. Näin tehtiin muun muassa soittaessamme Ilosaarirockissa kesällä 2007. Asuin tuolloin Sepänkadun ja Kalastajankadun risteyksessä, eli noin 500 metrin päässä festivaalialueesta. Pakkasimme kaikki kosketinsoittimemme pyöräni kyytiin ja talutimme sen alueelle. Järjestysmiehiä nauratti.
Vuosien mittaan roudattavaa tuli lisää, kosketinsoitinarsenaalini kasvoi ja mukana kuljeteltavaa myytävääkin alkoi olla enemmän. Joitain laina-autoilla tehtyjä reissuja lukuun ottamatta pysyimme kuitenkin etupäässä sitkeähkösti Valtion Rautateiden kannattajina, vaikka helppoa se ei toden totta ollut. Keikkapaikkakunnilla asuvat kaverit tulivat onneksi usein asemalle vastaan auttamaan kamojen kantamisessa. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että junat olivat myöhässä, ja se tietysti vähän häiritsi suunnitelmien tekemistä.
Yksi suosikkimuistojani aiheeseen liittyen on se, kun matkustin kevättalvella 2008 Turun keikalta Joensuuhun. Mukana oli kaksi kosketinsoitinta, teline ja tarvikesalkku. Odottelin jatkoyhteyttä Pasilan asemalla lumipyryssä. Junaa ei näkynyt. Myöskään mitään kuulutuksia ei tullut, joten en uskaltanut mennä sisälle lämmittelemään. Lopulta juna saapui reilut puoli tuntia myöhässä. Lähdin etsiytymään lippuun merkittyä vaunua kohti, mutta numerot loppuivat kesken. Kysyin asiasta konduktööriltä, joka ilmoitti että junasta puuttuu puolet vaunuista. ”Mene jonnekin”, hän neuvoi. Ahtauduin kamoineni seisomapaikalle vetoisaan käytävään ja lohduttauduin kuuntelemalla kuulokkeista Slayeria.
Käänteentekevin hetki julkisen liikenteen käyttämiseen oli joulukuussa 2009, jolloin meillä oli keikka Helsingissä Korjaamolla. Keikkapäivä oli lauantai. Tulin Helsinkiin junalla Joensuusta.
Soundcheck oli neljän aikoihin ja menimme keskustasta Töölöön raitiovaunulla. Joulunaluslauantaina tuohon kellonaikaan liikkeellä oli aika paljon muutakin väkeä. Kaiken kuumuuden ja tungoksen keskellä veimme kamoinemme tilaa neljän penkin verran. Tuntui, että ahtaassa ja hikisessä kulkuvälineessä kaikki käytävällä seisovat tuijottivat meitä paheksuen. Perille keikkapaikalle päästyämme totesimme, että asialle täytyy tehdä jotain.
Niinpä ostimme vuoden 2010 alussa ostimme ensimmäisen oman
keikka-automme, isäni vanhan Opel Astran vuosimallia 1995. Auto nimettiin Ukkosenjohdattimeksi ja se palveli meitä kolmisen vuotta vaihtelevalla menestyksellä. Kertaakaan emme myöhästyneet keikalta auton takia, vaikka lähellä se oli pari kertaa. Hauska rähjäinen fiiliksensä autossa tietysti oli kaikista vioista huolimatta. Puhuimme siitä keikkabussinamme ja ostimme autoon bändin rahoilla autolevyjä, joita ei saanut sääntöjen mukaan poistaa autosta: muun muassa Eläkeläisiä, Popedaa ja Tapio Rautavaaraa.
Loppuvuodesta 2012 korjausliikkeen mies listasi asiat jotka autossa pitäisi uusia ja laski, että kaikille niille tulisi hintaa yhteensä reilut 1000 euroa. Sen jälkeen palasimme taas autottomiksi. VR:llä on onneksi ollut paikoin hyviä tarjouksia ja lisäksi ystävämme pääkaupunkiseudulla ovat olleet kiitettävän suopeita autonlainaajia.
Salamaponin selässä / tekstimaistiainen, osa 3
28.03.2014 (Sekalaista)
Alkavan viikonlopun kunniaksi jälleen tekstinäyte tulevasta Salamaponin selässä -kirjasta. Tällä kertaa hypätään aivan kirjan loppupuolelle, aukeamalle 202-203 (niin, kirjan täsmällinen pituus on muuten 224 sivua).
Kuten Mesenaatti-sivun esittelytekstissäkin kerrotaan, kirjan loppupuolelta löytyy 12 Ukkosmaine-biisin sanat, soinnut sekä kappaleen syntytarina biisintekijän kertomana. Tähän esiteltäväksi valikoitui Eka kerta, alla siis Klausin kertomus biisin synnystä sekä kuvakaappaus kirjan sivusta, jolta kyseisen biisin sanat ja soinnut löytyvät - tuolta sivu siis tulee näyttämään painettuna.
Mahtavaa viikonloppua!
-Wilhelm
Klaus kertoo:
Olin syksyllä 2006 mukana näyttelijänä Stadialla myöskin opiskelleen joensuulaislähtöisen ystäväni Matti Tolvasen opinnäytetyönään käsikirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä, joka sijoittui 90-luvun puolivälin Joensuuhun. Näytelmän hahmot olivat teini-ikäisiä ja käsikirjoituksen keskiössä oli Joensuun 90-luvun skiniongelma.
Näytelmässä oli kohtaus, joka sijoittui yläasteajan diskoon. Taustalla soi Haddawayn What is Love? -biisi ja kohtauksen tunnelma oli juuri sellainen kuin noissa diskoissa on, eli vähän sellaista kiusallista jännitystä, ihastuksen tunteita, ehkä toiveita ensisuudelmasta. Samaistuin kohtauksessa olleeseen ujoon poikaan tosi vahvasti ja ylipäätään koko asetelma herätti paljon muistoja. Tajusin, että tässähän on ainekset biisiin.
Kertosäkeen melodia oli pyörinyt päässä aiemminkin ilman sanoja. Aloitin biisinteon sen ympärille. Tein sanat, joissa kuvataan sitä, kuinka ujo poika haaveilee rakkaudesta. Eka kerta on eräänlainen epävarmuuslaulu.
Koska biisin lähtökohdat ovat 90-luvulle sijoittuvassa tunnelmassa, yritin kasata mukaan mahdollisimman paljon ajankuvaan liittyviä elementtejä. Tekstissä mainitaan Haddaway, Movetron ja Bon Jovi. Lisäksi biisin c-osan riffi on hyvin 90-lukuhenkinen.
Lauluntekijänä olin innoissani siitä oivalluksesta, että bridge voi mennä eri sävellajista kuin muu biisi. Oli hauskaa tajuta, että biisi voi moduloida myös biisin sisäisesti, eikä sen tarvitse aina tulla perinteisesti lopussa. Vaikka tässä toki on mukana myös se perinteisempi modulaatio.
Biisin levyversiossa kuultava puheosa on melkein sanasta sanaan suoraan näytelmän diskokohtauksessa olleista repliikeistä. Näytelmässä puhuttiin Pohjois-Karjalan murretta, koska tapahtumat sijoittuvat Joensuuhun. Sen takia myös Ekan kerran puheosa tuntui luontevalta lausua mie-muodossa.
